Talli valmistuu

Kaukainen haaveeni oli ostaa oma hevostila ja kasvattaa siellä joskus terveitä kouluhevosia, kutten Daniel Susineva. Mies oli ollut Seppeleessä opettajistani yksi sellainen, jota olin joskus ihaillut. Daniel ei ehkä ollut tallin iloisin ja sosiaalisin opettaja, mutta ratastaa hän ainakin osasi. Siitä olin varma, koska olin saanut häneltä joskus niin hyvää opetusta Leoniksen kanssa. Kaikki oli kuitenkin muuttunut kun olin lopettanut ratsastuskoululla Soltun sponsoriratsastajana onnettomuuden jälkeen. Silloin olin ajatellut, etten koskaan palaisi enää hevosen selkään, koska olin saanut eräänlaisen selkävamman.

Ahkeran fysioterapian avulla sain itseni jopa kuntoon ja yllätin jopa itseni ostamalla oman asunnon.Tämä asunto ei ehkä ollut se hienoin hevostila mitä olin haaveillut, mutta siinä oli moderni kiva talo ja vieressä viiden karsinan pieni kivitalli. Kenttä oli myös pieni ja vähän huonossa hapessa, mutta kilometrin päässä oli maneesi, jota sain käyttää klo 18 jälkeen arkisin ja viikonloppuisin klo 15 jälkeen.Sain tehdä pitkään enemmän töitä, jotta sain lisää säästöjä kerrytettyä. Pieneltä talliltani puuttui ne tärkeimmät, eli hevoset. Halusin päästä taas valmentautumaan ja kisaamaan, joten puhuin paljon valmentajani Aino Lundin kanssa millaisen hevosen halusin. Tiesin, että halusin palata takaisin esteratsastajaksi, vaikka olin ennen onnettomuutta kisannut koulua vaativalla tasolla.

Toisaalta minulla oli jo ori, Leonis, mutta en tiennyt soveltuisiko se estehevoseksi. Ori oli myös ylläpidossa jossain Uudenmaan suunnilla ja ori oli aina ori. Se ei ehkä soveltuisi talliini.Aino oli sitten jutellut Hanni Koistisen kanssa ja hänellä oli kuulemma ollut kiva pikkutamma myynnissä. Kävin sitä katsomassa ja koeratsastamassa ihastuen siihen täysin. Olin Leoniksen takia tottunut energisiin ja vaativiin hevosiin, joten ajattelin sitä täydelliseksi. Tein tarjouksen siitä kuitenkin liian myöhään. Pikkutamma oltiin myyty.

Yritin etsiä uusia hevosia, mutta mikään ei iskenyt enää samalla tavalla. Olin vähän hukassa, kunnes pitkän kaavan kautta sain tietää, että Araminta oli nykyään Saksassa myynnissä. Se oli palautunut maahantuojalleen Dier Mayerille sen haasteellisuuden takia. Nyt tein tarjouksen tammasta ja sain tietää, että se tulisi minulle kahden viikon päästä. Haasteelliseksi koin, että tiesin tarvitsevani sille kaverin. Ongelma oli se, että mistä löytäisin hevosen niin nopeasti ja kuulemma Araminta ei tullut toimeen kovin hyvin muiden kanssa.